Käyn läpi operaatioon valmistautumisen toista vaihetta. Viikko on kulunut pääsääntöisesti sairaalassa hoitopäivien venyessä pitkiksi. Kuluttaakseni aikaa luen kirjoituksia viimeiseltä kahdelta vuodelta. Ne auttavat muistamaan tapahtumia ja saavat minut palaamaan niihin elävästi. Hetket avautuvat eteeni valokuvina tai mykkäfilmeinä.
Yhä useammin mietin läpikäytyä, kokemuksia, missä olen juuri nyt. Mitä lähempänä operaatio on, sitä enemmän näitä aikamatkoja tulee. Ne eivät ole reissuja huonossa mielessä, vaan ennemmin tutkiskelevasta näkökulmasta tapahtuvia seikkailuja.
Viimeiset pari vuotta on tullut kirjoitettua paljon, tuotua tunteita sekä kokemuksia sanoiksi paperille. Aitous, avoimuus ja rehellisyys ovat olleet johdattajia matkalla mieleni sopukoista näppäimistölle. Kirjoittamisen lisäksi olen tutkinut itseäni, omia tuntemuksiani kerta toisensa jälkeen. Hyvillä mielin voin sanoa tuntevani itseni niin hyvässä kuin pahassa paremmin kuin koskaan. Osasta pidän todella paljon ja toista puolta työstän armollisesti paremmaksi. Toisaalta liikaa ei kannata muutosta tavoitella sen ollessa mahdotonta. Ennemmin tavoittelen positiivista kontrollointia. Molemmat puolet ovat tärkeitä, ne ovat se joka tekee minusta minut.
Palaan muistiinpanoissani edellisen viikon tekstiin. Se oli viimeinen kerta, kun olin jossakin julkisessa paikassa ennen lääkitysteni alkamista. Istun kahvilassa siemaillen espressoani. Nautin sen syväntummasta mausta joka hivelee makunystyröitäni. Hitaasti hörpiessä kuuntelen kaiuttimista pauhaavaa nykyjumputusta. Seuraan ohikulkevia ihmisiä ja koneidensä näyttöihin uppoutuneita etätyöläisiä. Maailma etenee omaa rataansa ilman erityisiä häiriöitä.
Pohdin oman maailmani muutosta, mitä onkaan edessä? Taas kerran tulen käymään läpi muutosten virran, varsinaisia hyökyjä. Elämäni virta hakee uutta uomaa ennen kuin vanha on ehtinyt kunnolla asettumaan maisemaan. Tällä kertaa ne ovat kuohuja kohti parempaa huomista.
Valehtelisin pahemman kerran, jos väittäisin ettei tuleva pyöri vahvasti mielessä. Lohdutuksen sävel, uniin ne ei vielä ole päässyt vaikuttamaan. Jos sanoisin etten pelkää, puhuisin totaalista puutaheinää. Pian on edessä mahdollinen mahdollisuus jo mahdottomalta tuntuneeseen. Mahdollisuus uuteen elämään!
Palaan muistiinpanoissani lähemmäksi tätä hetkeä. Makaan sängyllä toinen käsi letkuissa toisen kirjoittaessa ajatuksia ylös. Kuuntelen musiikkia kuulokkeista. Seuraan hoitajia työssään, muita potilaita. Jokaisella on tehtävänsä. Mietin tätä kokonaisuutta. Eilen hoitoa kesti reilut yhdeksän tuntia, huomenna on samoin. Tänään päästiin hieman lyhyemmällä ajalla. Olen hoidossa joiden avulla pitäisi ensi viikolla saada uusi munuainen. Kaikki riippuu tällä hetkellä hoitojen onnistumisesta. Mikään ei siis vielä ole täysin varmaa. Pieni pelko jäytää takaraivoa väkisin positiivisuuden peittäessä sen pääsääntöisesti. Jos jotain olen oppinut, on se ettei mitään kannata ottaa itsestään selvästi.
Otin aamulla lääkkeeni. Ne alkavat vaikuttamaan. Outoa paleltumista, huonoa oloa ja käsien tärinää. Annoksia lisättiin tarkoittaen lisää outoja tuntemuksia sekä pillereitä. Juuri kun olin päässyt lähes kaikesta eroon, iskettiin eteen kassillinen uusia.
Hörppään kahvistani hörpyn jatkaen kirjoittamista ympäristöä tutkien. Kuulen väkisin naapurisängyn herran puhelua kaverinsa kanssa. Mies puhuu hiljaa kaiuttimen ollessa täysillä. Lisään ääntä omassa laitteessani, se ei tunnu auttavan. Tuo kaiuttimesta tuleva ääni tulee silti läpi. Pohdin itsekseni miten itsekeskeinen ja muut huomioimaton pitää olla tehdessään tuollaista. Tyypilliseen suomalaiseen tapaan pärisen itsekseni puuttumatta asiaan mitenkään. Näytän jopa yksin yrmeää ilmettä.
En jaksa murehtia. En viitsi kiukutella. Ei se tee muuta kuin pilaa päiväni. Nautin hetkistä ja hymyilen ennemmin kuin murehdin. Suurin osa murehtimisistamme on turhaa ja itse aiheutettua. Se on polku joka jatkaa jatkamistaan loppumatta milloinkaan. Siltä polulta ei koskaan löydä perille. Sille tielle vältän palaamasta aina kun vain mahdollista. Vietin siellä aikanaan liikaa aikaa.
sivullinen 