Odottaminen on raskasta, äärettömän raskasta. Päivät kulkevat ohi kuin kuivuudesta kärsivä virta. Hiljaisen epävarmasti se etsii viimeisillä voimillaan uomaa, jota pitkin edetä ennen haihtumista. Viimeisten pisaroiden poistuessa ilmakehään katoavat muistot johonkin tuntemattomaan. Sen jälkeen ei auta kuin odottaa uusia sateita jotta vesi voisi taas virrata. Näillä tunteilla aika etenee kohti kesäkuuta ja tulevaa operaatiota. Se pyörii mielessä vahvasti osoittaen miten meillä ei ole vapaata tahtoa ajatella mitä haluamme. Pohtisin mielelläni kaikkea muuta kuin tätä yhtä tapahtumaa. Se on saanut aivan liian suuren aseman mieleni kiemuraisista säikeistä. Pohdinnoistani huolimatta asiat eivät etene yhtään nopeammin. Ne on tarkoitettu tapahtuvaksi ajallaan.
Dialyysit ovat raskaita. Viime aikoina ne ovat muuttuneet äärimäisen raskaiksi. Lähinnä se mitä voinnille tapahtuu itse hoidon jälkeen, on tullut sekä fyysisesti että henkisesti kuormittaviksi. Nuo päivät ovat hetkiä, joihin ei suuremmin mitään tekemistä tai ohjelmaa voi suunnitella. Voimat ovat aktiivisesti ilmoittautuneet poissaoleviksi. Miksi näin on tapahtunut? Varmaa syytä en osaa sanoa. Aivan kuin elimistö tiedostaisi näiden hoitojen olevan loppusuoralla. Ajatukset kulkeutuvat puoliväkisin kohti kesäkuuta ja hoitojaksoa ennen operaatiota. Tuolloin dialyysien lisäksi saan plasmahoitoa sekä hyljinnänestolääkitystä. Ne ovat suht rankkoja elimistölle. Luultavasti tulen olemaan pari viikkoa hyvin vahvasti poissa elävien elävien kirjoista kulkien päivien läpi kuin unissakävelijä. Odotuksen seassa on pientä pelkoa tunnistettavissa.
Viime aikojen huonovointisuus hoitojen jälkeen on siis ollut kovaa. Niin kovaa etten kykene keskittyen tekemään mitään. Tämä olotila säätelee viikkoani tehden kolmesta päivästä olemista, hengittämistä ja seuraavan, paremman päivän odottamista. Tämä on sikäli erikoinen tila, että juuri dialyysit mahdollistavat nuo hyvät päivät, jolloin olo on pääsääntöisesti mahtava ja elämäniloa täynnä. En osaa ajatella miten pitkään tätä jaksaisi. Vaihtelevuus on niin rajua ettei mieli aina tunnu oikein pysyvän mukana. Toistaiseksi olen onnistunut positiivisuudella kaatamaan masennuksen peikoarmeijan.
Siinä missä väsähdän odottamaan, se myös antaa voimia edetä päivä kerrallaan. Kuljen kohti hetkeä jolloin minulla on mahdollisuus saada vapaa elämä takaisin. En murehdi loppuelämäksi määrätyistä lääkkeistä. Ei, ei niistä pidä murehtumaan. Se on pieni hinta siitä, että saan olla normaalissa arjessa normaalein elämäntavoin mukana. Saan olla kuten muutkin voiden iloita juhlapyhistä tai muista tarpeettomista juhlan aiheista. Voin juoda useamman lasin vettä ilman huolta huomisesta.
Odottaminen on rankkaa mutta kaiken vaivan arvoista. Kestämällä seuraavat pari kuukautta edessä on uljas uusi aika. Valo jota en enää tunnista ja johon saan tutustua uudelleen. Tuota valoa kutsutaan normaaliksi elämäksi. Näin minulle on kerrottu. Istun epäröivien ajatusten kanssa katse tulevaisuuteen suunnattuna. Olen valmis, olen peloissani, olen…
Edellä muutama tulevaisuutta pohdiskeleva ajatus muistikirjastani. Tuosta kirjasta ja kirjoista on tullut todella merkittävä kaveri ja ystävä tällä matkalla jota en ole itse saanut määritellä, mutta mille olen ajoittain sanonut sävelet joilla sitä haluan kuitenkin kulkea. Elämä osaa olla ajoittain kasa paskaa, mutta useammin se on hymyn jopa naurun arvoista.
sivullinen 