Harmaudesta valoon

Aamu valkenee harmaana ja sumuisena. Maisema peittyy harsoon luoden tyynen veden päälle oudon odottavan tunnelman. Hiljalleen kukkulan takaa aurinko jakaa ensimmäisiä säteitään korostaen usvan tunnelmaa. Ilmassa tuntuu viileyttä samalla lämmön nostattaessa ensimmäisiä merkkejään. Suljen silmäni, hengitän syvään tuota raitista ilmaa. Keuhkoni täyttyvät hetkeksi ennen puhallusta. Koitan saada ilmaa voidakseni paremmin. Edellä oleva kuvastaa tunnetilaa jossa pari vuotta kuljin. En sitä tuolloin huomannut. Se oli osa arkea. Nyt sen erotan erittäin hyvin.

Torstaina herätessäni taivas oli kirkkaan sininen valkoisine pilvihattaroineen. Linnut lauloivat ja lämpö hyväili ihoa omalla kesäisellä tavallaan. Kaikkialla oli valoisaa, kirkasta kuten kauniina kesäaamuna on. Kuulin lehtipuiden havinaa vienossa tuulessa. Tunnelma oli erilainen, täyteläinen, iloinen. 

En osaa selkeästi käsitellä tunteita joita tällä hetkellä minulla on. Niitä on niin paljon monilla erinäisillä tasoilla. Päällimmäisenä on epäusko todellisuudesta. Voiko itselle käydä näin hyvä onni? Kerran minulta vietiin kaikki ja jouduin opettelemaan uuteen aamuun, elämään päivää jota en halunnut elää. Minun oli pakko. Hetken kärvistelyn jälkeen opin näkemään sinitaivaan ilman pilviä. En osannut nähdä haaleaa väriä, vaan olin onnellinen saadessani hengittää. Nyt tuo taivas avautuu aamuisin eteeni täyteläisemmillä väreillä.

Elän päivän kerrallaan ilman suuria odotuksia. Innostuneisuutta varjostaa huoli mahdollisista takapakeista ja minkälaisia ne voivat olla. Vatsani ei ole oikein toiminut. Se on ollut suurin ongelmani, jos kipuja ei oteta huomioon. Ongelmana se on enemmän epämiellyttävä. Maha paisuu ja kuplat tuntuvat lähes käsin kosketeltavina. Niitä voi oikealla tavalla painamalla liikutella. Paremman puutteessa hyvää tekemistä.

Makaan pohtien tulevaa. Olen hieman eksyksissä mihin haluan lähteä kulkemaan. Mahdollisuudet avautuvat eteeni moninaisina. Suljen silmäni ja näen useamman tien jota voisin lähteä käppäilemään, välillä pienemmille sivuteille poiketen. Ne ovat kaikki avoinna minulle. Vanhaan en usko palaavani. Se tie rakentui vuosien varrella isoksi monikaistaiseksi moottoritieksi, jossa uloskäynnit olivat harvassa ja vaikka niille välillä poikkesi, johtivat ne aina takaisin tuolle valtatielle. Maisemat olivat luotu hyvin samanlaisiksi ja ympäristö oli sen mukainen. En kiirehdi matkalle lähtöä. Minulla on uusi mahdollisuus, uusi elämä. Täytän sen nautinnolla ja ilolla. Haluan nähdä ja kokea, ilman huolta teen jossakin vaiheessa valintani.

Hidastan, nautin, olen. Se tulee olemaan ydin mitä elämältä haluan. Sen ympärille rakennan olevan. En kaipaa stressiä sellaisena kuin se minulle aikaisemmin ilmentyi. Siihen ei ole tarvetta. Haluan tuntea olevani osa suurempaa vielä ymmärtämätöntä olevaisuutta. Haluan luoda nuo tunteet sanoiksi joilla kertoa muille kokemuksistani, tunteistani. Seikkailu, sitä elämäni tulee olemaan tästä eteenpäin.

Sumu on ollut niin paksu etten valoisuuden vallitessa osaa edetä. Olen hakoteillä hakien suuntaa. En ole murheissani vaan iloisesti eksynyt. Tulevaisuudessa minulla on seitsemän päivää aikaa toteuttaa asioita. Se tuntuu uskomattomalta. Sopeutuminen neljänä päivänä elämiseen ja kolmena olemiseen on juurtunut sisälleni. Siitä pitää oppia pääsemään eroon. Se on taival mikä on ensin kuljettava. Sen jälkeen voin valita tieni tai reittini joita lähden tutkimaan.

Hämmentyneessä olotilassa kirjoitan näitä sanoja. Operaatiosta on alle viikko. Etukäteen olin varautunut kaikkeen mahdolliseen mikä tekisi toipumisesta taiston, pitkän sellaisen. Pari viimeistä vuottani rakentui vastoinkäymisille. Ulospäin näytin voivani paremmin mitä lopulta voisin. Lähtö autuammille maille oli pariin otteeseen erittäin lähellä. Nyt edessä on mahdollisuuksia, isoja sellaisia. Nyt minä päätän askeleista.