Voinko olla onnellinen? Saanko olla onnellinen vaikka sairastan? Pystynkö olemaan onnellinen kaikken kokemani keskellä? Vai pitääkö minun olla turhautunut, surullinen tai katkera, vain koska olen sairas? Tätä olen pohdiskellut viime päivien aikana erityisen paljon. Mistä tämä ajatus kumpuaa? Jotenkin vallitsevana on erikoinen käsitys ettei sairas voi olla onnellinen. Pitää kärsiä hiljaa ja kuihtua pois. Istua katkeruuden nojatuolissa kyynel poskella. Se on ihmisten, jotka eivät ole todella sairastaneet mielikuva todellisuudesta.
Voinko siis olla onnellinen vaikka munuaiseni ovat menneet menojaan? Keuhkoissani on ollut ongelmia. Vuosi sitten tammikuussa kävin pilven reunalla katsastamassa paikkaani. Se ei ollut valmis, joten tyydyin parantumaan verenmyrkytyksestä sekä vatsakalvon tulehduksesta. Voinko olla onnellinen vaikka puolitoista vuotta sitten kaiken muun lisäksi minulla todettiin olevan sappikivitiehyyen kirroosin alku, joka katosi itsellään? Entä anemia josta olen kärsinyt jo pidempään? Päästäni ei tutkimuksista huolimatta ole löydetty ongelmia, se toimii erinomaisesti. Saanko siis olla onnellinen? Kyllä saan.
Olen onnellisempi kuin aikoihin vaivoistani huolimatta. Vaimon kanssa menee mahtavasti. Tyttäriin välit ovat lämpimät. Minulla on vahva , vaikkakin pieni, ystäväverkko. Pohdiskeluni ovat saavuttaneet uuden tason, tilan kukoistaa. Suurin tekijä on jatkuvan stressin poistuminen ja siitä syntynyt tila aivojen lokerikoissa. Avarakatseisuus on ottanut vallan. Olen miettinyt tulevaisuuttani maatessani dialyyseissä, rakentanut mitä hienompia suunnitelmia joita toteuttaa. Pitäisikö minun luopua näistä vain koska olen vakavasti sairas?
Lopetin valmentamisen kesällä. Yksinkertaisesti voimani loppuivat. Se oli yksi raskaimpia päätöksiä mitä olen joutunut tekemään. Monet pelkoni toteutuivat. Olin niitä pohtinut etukäteen, joten ne eivät iskeneet niin kovaa kuin pelkäsin. Nyt reilun puolen vuoden jälkeen voin sanoa tuon ratkaisun olleen erinomainen. Olotilani on parantunut huimasti. Kirjoitan sekä pohdin futista laajemmin ja rehellisemmin kuin aikaisemmin. En elä pienessä kuplassa keskittyen seuraavaan otteluun ja tulokseen. Olen kirjoittanut syksyn mittaan useamman novellin ja koonnut runokirjaa kasaan. Ainoa mistä en iloitse, on valokuvaamisen vähyys. Vointini ei ole antanut mahdollisuutta viettää aikaa linssin takana riittävästi. Olenko surullinen tai turhautunut? En, koska tämä on vaihe ja tiedostan sen äärimmäisen hyvin.
Aikanaan joutuessani sairaalaan tein ensimmäisten päivien aikana useamman suunnitelman miten edetä mikäli se ja se tapahtuu. Silloin ne jäivät hyviksi suunnitelmiksi, koska en tiennyt edes mitä ilta tuo tullessaan. Jatkoin valmentamista ja suunnitelmat saivat jäädä. Nyt niistä on ollut iloa ja olenkin toteuttanut niitä nauttien. Syksyn mittaan matkustelin, vaikka se tarkoittikin ylimääräisiä dsialyysikertoja. En antanut sen musertaa, olin onnellinen.
Sairaudestani huolimatta nautin elämästä. Nautin pienistä asioista ja hymyilen enemmän kuin aikoihin. Tunnen monia ”terveitä” ihmisiä jotka kulkevat katkeruuden viitta olallaan turhautuneisuuden hatun ollessa syvällä päässä. Heidän kasvonsa viestittävät kaikkea muuta kuin onnellisuutta. Pahimmillaan hukuttavat murheensa alkoholin ihanaiseen syleilyyn. Silti he voivat olla onnellisia, sairas ei. Kummallista, jopa kierotunutta ajattelua, sanoisin.
Olen oppinut ottamaan asiat huumorilla. Erityisesti musta huumori kukoistaa omalla tasollaan. Pääsin siirtolistalle ja soitto voi tulla koska tahansa. Siihen voi mennä viikko, kuukausi, vuosi tai kaksi. Se ei siltikään saa minulta onnellisuutta vietyä.
Olenhan askeleen lähempänä uutta muutosta.
sivullinen 
Ihmisellä on aina oikeus olla onnellinen. Velvollisuushan se ei ole, eli on oikeus myös kokea tuskaa, onnettomia tunteita, masennusta, eikä se silti tee ihmisestä sen huonompaa. Onneksi 😀
TykkääLiked by 1 henkilö
Totta. Jokainen saa tuntea kuten tuntee. Välillä vain tuntuu etten saisi olla onnellinen koska sairastan. Ikävimpiä on ne jotka oikeuttavat joitakin tekojani sairauden varjolla. Ikävää vähättelyä
TykkääLiked by 1 henkilö
Anthony De Mellon kirjassa Havahtuminen tätä aihetta (tavallaan) on muistaakseni sivuttu masennuksen kohdalla: se, että ihminen kokee masennuksen (ja miksei minkä tahansa muunkin sairauden, luulen), ei tarkoita sitä, että ihminen on yhtä sen sairauden kanssa sinänsä. Eli se sairaus, oli se mikä tahansa, vaikuttaa toki ihmiseen, mutta se ei ole sama asia kuin ihminen itse, se, mikä ihmisen mieli ja sielu on. Tietenkin fyysiset sairaudet ovat eri asia kuin henkisen puolen ongelmat ja tuskin tuokaan nyt ihan joka paikkaan osuu tai sopii.
Ainahan muut ihmiset eivät edes huomaan vähättelevänsä. En ainakaan minä. Jokainen puhuu sen kokemuksen, tiedon perusteella mitä itsellään on. Toisen pään sisälle pääsee kurkistelemaan vain kommunikoimalla.
Tämänkin blogin pelkkien kirjoitusten seuraaminen antaa varmasti eri kuvan kuin kommentointi, eikä sekään ole mitään henkilökohtaisen kasvokkain tapahtuvan keskustelun kanssa. Ja sielläkin jää asioita aina tulkinnan varaan.
Joskus sitä ihmettelee, miten tässä maailmassa edelleen voi olla edes näennäinen rauhan tila kaikkien näiden väärinkäsitysten mahdollisuuksien keskellä 😀
TykkääLiked by 1 henkilö
Kiitos Aku ajatuksistasi.
Onni ei ainakaan taida olla oikeassa elämässä onnellisuuden ainoa lähde, mutta oma onnistuminen onkin jo ainakin hyvin lähellä sitä. Onnelliseksi kannattaa kai ihan vaan heittäytyä, ja jatkaa hyvässä seurassa, kaverina pysytellen – mietiskelin määki!
TykkääLiked by 1 henkilö