Mihin maailma meitä vie? Mitä tapahtuukaan huomenna tai ylihuomenna? Oletamme tietävämme sen. Todellisuudessa oletus on vain illuusio. Vapaa tahtomme jota meillä ei lopulta ole haluaa luoda turvallisuuden tunteen ja pysyväisyyden itsepetollisen tilan. Toisinaan asiat kulkevat kuin valssi ja toisinaan seinään törmääminen on ainoa vaihtoehto. Kuitenkin kiirehdimme molempien hetkien ohi ”elääksemme”. Pysähtyminen on hankalaa. Se luo levottomuutta. Se voi johtaa taisteluun itsensä kanssa.
Elämä on taistelu. Jokaisella on omamme, olivat ne pienen pieniä tai valtavia. Omani on taisto sairautta vastaan. Käyn kamppailua ilman tulitaukoa. Se etenee hitaasti mutta varmasti. Välillä ryske on rajua, välillä hiljaisempaa juoksuhaudassa odottelua. Taistelen mieltäni vastaan. Pidän väkisin kiinni valoisasta tulevaisuudesta, vaikka ajoittain se on todella vaikeaa. Mitä pidemmälle sairaus on mennyt sitä kovempaa tappelu on.
Pidän asioista kiinni kaksin käsin vaikka irrottaminen voisi helpottaa, tuoda rauhaa elämään. Roikun kun en muuta osaa. En halua päästää irti koska se tarkoittaisi luovuttamista. Ymmärrän ettei ajatuksessa ole järkeä mutta käyn taistoani sitä vastaan.
Istun keittiön pöydän ääressä selaillen muistikirjaa. Samalla yritän saada siihen uutta sisältöä. Tutkin ja käyn läpi tunteitani viimeisten parin kuukauden ajalta. Lukukokemus ei ole ilahduttava tai kaunis. Kamppailen kyyneliä vastaan. Tunneryöppy yllättää voimallaan. Se, miten paha minun on ollut olla. Se tuntuu oudolta. En mielestäni ole ollut niin heikossa kunnossa. Lukiessani ajatuksiani minua alkaa pelottamaan mitä voi olla tulossa. Mihin suuntaan tämä menee? Olen nähnyt muita potilaita ja heidän nykyisen kuntonsa. Taistelen pelkoa vastaan.
Oudon mielenkiintoista ja tavallaan kiehtovaa miten kirjoitan ja koen asiat. Tunteet eivät kohtaa toisiaan, eivät ainakaan tunnista toinen toistaan. Pohdin tulevaisuuksia, muitakin kuin se oleva. Luon erilaisia ajatuksia ja vien niitä pitkälle. Huomattavasti pidemmälle mitä pitäisi. Niitä yhdistää yksi yhteinen tekijä. Taistelu sairautta vastaan, toive vapaudesta.
Elämän tulisi täyttyä väreistä, ilmentyä yhä uudestaan värikkäänä. Sen tulisi niiden avulla kertoa tunteista mitä meillä on. Mitä jos nuo värit alkavat väljehtyä, muuttua harmahtaviksi päätyen lopulta mustavalkoisiksi? Mitä se merkitsee?
Jollakin tasolla värit antavat meille tunteen elossa olemisesta. Ne ilahduttavat ja tuovat onnellisuuden tunteen lähelle. Jos ne puuttuvat, koetaan se heti ikäväksi. Värittömyys on jotain mitä pelätään. Värittömyys voi kuitenkin olla se missä pystyt hengittämään. Paikka jossa saat vain olla, olla terve. Ilman jatkuvaa kamppailua.
Olen ollut väsynyt pitkään. Se tulee selville muistikirjan sivuilta. Sivu sivun jälkeen. Päivä päivän jälkeen muistiinpanot alkavat maininnalla miten yö sujui. Miten vähän nukuin tai miten katkonaista uni oli. Se itsessään kertoo huolen olleen läsnä. Hoito on toiminut vaihtelevasti ja se on väsyttänyt aivojani ylimääräisellä stressillä. Huonosti nukuttuja öitä alkoi tulemaan liikaa peräkkäin ja päivät menivät unissakävelynä ohi. En elänyt, suoritin. Iltaa odotti muttei innostuneena. Taistelin läpi päivän, kamppailin läpi yön.
Jatkan taistoani kohti uutta aamua. Mistä sitä tietää mitä se tuo tullessaan. Jossakin se aurinko nousee varmasti.
sivullinen 