Kirjoittaminen on jäänyt viime aikoina vähille. Sanottavaa olisi ollut vaikka miten paljon. En vain ole löytänyt oikeita tapoja tuoda sitä esille. En ole löytänyt niitä sanoja joita haluaisin kirjoittaa, ilmaista itseäni ja tunteitani.
Kirjoittamattomia ajatuksia puetuiksi sanoiksi, kertomuksiksi ja aidoiksi tunteiksi. Se on melkoinen tutkimusmatka omiin sielunmaisemiin ja aatoksiin. Apuna muistikirja jälleen kerran. Olen vetäytynyt luonnon rauhaan voidakseni paremmin. Verenpaineet ovat olleet todella huonot viime aikoina ja pelkään niiden estävän reilun kuukauden päästä tapahtuvan mahdollisen siirtolistalle pääsyyn.
Istun terassilla katsellen merta ja luonnon toimia. Lähinnä lintujen toimintoja seurailen. Selailen muistikirjaa sivu sivulta ja totean sen monissa kohdin olevan hyvinkin raskasta luettavaa. Luen tuntemuksia päivältä jolloin lähdin rutiininomaiseen röntgeniin. Aamun tunnelmat ja se mihin päivä päättyi olivat todella kaukana toisistaan. Surullista tuota on lukea. Pieni kyynel pakottautuu silmäkulmaan.
Luen kohtia sieltä ja toisia täältä. Luen miten keuhkoja painaa ja on vaikea nukkua. Luen miten nesteet vaikuttavat jalkoihini turvotuksena. Luen miten verenpaineeni ovat hälyttävän korkeat ja ovat siellä huipussa pysyneet pidemmän aikaa. Lääkitystäkään ei voi enää lisätä, koska se on aivan huipussaan jo tällä hetkellä. En tiedä mitä sille tekisin. Kaikenlaista on tullut yritettyä. Luonnon sanotaan vaikuttavan verenpaineeseen alentavasti. Parissa päivässä en ole muutoksia nähnyt.
Lukiessani tätä pari kuukautta myöhemmin en voi kuin muistella noita hetkiä surullisena. Kuljin hyvin sumuisissa maisemissa keskellä aurinkoista päivää. Se on ollut kulkua sumutorvien huutaessa suuntaa mitä välttää. Luulin aidosti voivani tuolloin kohtuullisen hyvin, miten väärässä olinkaan.
Vuoden olen paininut ja tasapainoillut terveyden sekä erilaisten tunteiden kanssa. Helppoa se ei ole ollut ja välillä vaatinut kaivamaan itsestä esille sellaisia asioita joita en edes tiennyt olevan olemassa. Niin vain ihminen on venyväinen ja huomattavasti vahvempi mitä sitä osaa ajatellakaan.
Sain rinnassani olleen kanyylin pois äskettäin. Ensimmäistä kertaa tuntuu hyvältä sekä häpeilemättömältä olla ilman paitaa. Aikaisemmin olin kuin scifi-leffan sivuroolissa oleva henkilö, jolla on letkuja esillä erottuakseen ihmisistä erilaisuutensa johdosta. Parhaimillaan minulla oli yksi kanyyli kilkattamassa ja kaksi letkua mahassa. Siinä vasta sitä tunsi itsensä komistukseksi. Ilman paitaa en kulkenut edes kotona, sen verran ne kävivät mielen päälle.
Se, että sain letkut, johdot ja härpäkkeet poistumaan ei tarkoita hoitojen loppumista tai sairauden helpottumista. Siellä se yhä on ja voi hyvin jos näin nyt voi sanoa. Hyppään sairaalassa koko ajan ja varsinkin viime aikoina käyntejä on ollut neljästä viiteen viikossa. Unohdan, mutten pääse todella unohtamaan.
Sen verran hyvin voin, että ajatuksia sekä ideoita syntyy kovalla tahdilla. En ehdi edes kaikkia muistamaan joten olen ryhtynyt niitä laittamaan paperille. Innostun tekemään kaikenlaista vaikka väsähdänkin nopeasti. Väsähtäminen kuuluu taudinkuvaan enkä ole siitä niinkään huolissani. Kykenen hyväksymään tämän olevan yksi vaihe tässä kaikessa.
Siirtolistalle pääsyä joudun odottamaan vielä pari kuukautta. Kuultuani tästä yllätyin miten rauhallisesti koko asian otin. Vuosi ja sen tuomat kommellukset ovat opettaneet pysymään maltillisena ja rauhallisena. Ei pari kuukautta odotella tee loppua, se vain on hetki elämässä. Päästyäni listoille se odottaminen vasta alkaa. Voisikin sanoa minun harjoittelevan odottamista.
sivullinen 